Fiktiota ei tarvitse vain kuluttaa

Fiktiota ei tarvitse vain passiivisesti kuluttaa, vaan sitä voi myös itse tuottaa. Se ei ole kovin vaikeaa. Tarinoita on kerrottu ikiajoista alkaen milloin nuotion ympärillä, savupirtissä tai lähiöyksiössä. Olen mukana kirjoittajapiirissä, jossa joka kuukausi kukin osallistuja esittää vuorollaan kuukauden kirjoitushaasteen. Tällä tavoin ilahdutamme toinen toisiamme ja toisaalta saamme jokaisen kirjoittajan niin kovasti kaipaamaa kommentointia. Laitan nyt esimerkiksi yhden kirjoittamani tekstin. Olkaa hyvä, tässäpä luettavaksi:


Kimmellystä lasissa

Ikkunalaudalla seisovan lasipullon läpi siivilöityvä valo on tunnelmaltaan kesäistä vuodenajasta riippumatta. Tämä voi tosin johtua siitä, että muina vuodenaikoina valoa on vähemmän, mutta yhtä kaikki, se valo on kesän valoa. Aivan kuin kesäpäivä olisi jotenkin valunut pulloon sieltä käsin sitten säteillen auvoaan mökin seinille. Mökki itse on ajaton, vaikka sen seinät, tapetit, valokuvat ja kirjahyllyt kertovatkin tietystä menneestä ajasta. Sen aika on pysähtynyt, mikä itsessään on ajattomuuden syvin luonto. Sadepisarat ropisevat yksinäiseen peltikattoon kun suvisade nauraa tietään pitkin ränsistyneitä räystäitä ja sukeltaa riemuiten aina täynnä olevaan kastelusaaviin. Astia on täynnänsä limaista vihreää vettä, joka sekoittuu tuoreeseen siten, ettei kohta enää tiedä mikä oli uutta ja mikä vanhaa. Vesikin on ajatonta.

Perikunta ei saanut mökkiä myytyä ajallansa ja päästi sen rapistumaan niin, ettei se enää kelvannut kenellekään. Repsottavasta peltikaton saumastä pääsi kammariin valumaan vesinoro, joka ajan myötä kehitti mökkiin lahovaurion ja sisäilmaongelman, joka oli liian kallis korjattavaksi. Kun näin oli, ei mökin irtaimistokaan enää kelvannut edes suvun suurimmille sentimentalisteille. Purkaahan tuo mökki pitäisi, mutta sekään ei ole ilmaista. Pitäisi olla jokin syy. Jos vaikka joku haluaisi rakentaa sen tilalle jotain uutta. Tai jos mökki olisi vaarallinen ympäristölleen. Mutta ei kukaan halua eikä mökki mitään ole, kun sen ympärilläkään ei enää ole mitään sen kummempaa kuin tarinoita, eikä niitä voi samalla tavalla omistaa ja muuttaa rahaksi.

Tämä kaikki on tontun mielestä kovin onnekasta. Ei sillä sinänsä ollut mitään talon entisiä asukkaita vastaan. Hehän koko mökin rakensivatkin ja pitivät sen muutenkin hyvässä kunnossa niin kauan kuin jaksoivat ja kauanhan he jaksoivatkin. Eikä heistä koskaan ollut sen kummempaa häiriötä. Saunoivatkin säännöllisesti. Eivät liikaa saunoneet eivätkä arvaamattomasti, vaan aina tiesi tonttu olla poissa jaloista lauantaisin viidestä alkaen, kun isäntä tuli saunaa lämmittämään. Aina jäi hyvät jälkilöylyt ja sopivasti evästä eteiseen. Ne olivat hyviä vuosia ne. Ainoastaan lastenlasten kyläillessä sai olla varovainen, kun ne vekarat olivat niin uteliaita eivätkä olleet vielä oppineet olemaan hämmästelemättä. Satujakin vielä lukivat ja sisimmässään kokivat. Mutta silti oli parempi, että mökki näin lahosi ja rapistui, koska uusista asukkaista ei koskaan olisi voinut mennä takeeseen. Tai jos olisivat mökin purkaneet ja rakentaneet jotain uutta ja vaarallista tilalle. Mistä sen tietää. Tässä lahoavassa rauniossa on kuitenkin hiirten hyvä asustaa ja kun ikkuna tai ovi jostain aikanaan hajoaa, pääsevät muutkin tontun ystävät halutessaan sisälle.

Nuoripari ullakolla ei pyytänyt lupaa tulla sisälle.  He kulkivat ympäriinsä ihmetellen ja ihastellen, mutta kuitenkin ulkopuolisina - aivan kuin he itse eivät olisi täällä vaan katselisivat tätäkin kaukaa niillä taikasilmillään. He lukivat taloa kuin kuolleen ihmisen päiväkirjaa ajatellen, että ei menneisyys muka enää välittäisi nykyisestä. Niin kuin nukkuva ei muka voisi herätä, jos ravistellaan ja huudetaan korvan juuressa. Ja kyllä ravistettiin ja huudettiin niin, että ikkunat helisivät. Oli haaveita ja toiveita, oli suuria odotuksia ja lausumattomia lupauksia. Hetekan laita tuntui kylmältä, mutta sitä ei viitsitty sanoa, kuten ei muutakaan, mikä viilsi kylmästi sydäntä. Mutta talo, vaikka vanha ja laho olikin, ei pitänyt kylmyydestä, niin kuin eivät pitäneet sen entiset asukkaatkaan. Eivätkä he olleet minnekään menneet. Eivät olleet ehtineet, kun oli jäänyt niin paljon kesken. Ja heitä sapetti suuresti tämä häiriö.

Yön selässä kirmaa alaston ja verinen mies. Oli häneltä vaatteidensa lisäksi jäänyt taloon paljon muutakin, kuten kaikki ne tyhjät lupaukset ja valkoiset valheet, jotka nyt lepattelevat kellastuneelta tapettiseinältä toiselle. Tontulla kestäisi kauan saada ne kaikki pyydystettyä, mutta pyydystää hänen täytyisi, jos meinaisi rauhassa asua ja taloa pitää. Mitään vanhaa hän ei koskaan tohtisi käyttää, mutta uusia tyhjiä pulloja oli tullut taloon aivan riittämiin. Tyttö sen sijaan nukkuu levollisesti ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän nukkuu ja vanhat valvovat hänen untaan. He puhuvat hänelle naurun täyttämiä kesäpäiviä, puutarhan omenasatoa ja mansikkapenkkein aarteita. He kuiskivat hänelle kalaretkiä, paistuvan pannukakun tuoksua ja kiikkustuolin narinaa kun radiosta tulee uutiset. He hyräilevät hänelle kaikki ne laulamattomat laulut, jotka tonttu vain enää tuntee.

Aamu valkenee lintujen lauluun ullakolla. Hajonneesta ikkunasta on lentänyt sisälle peipposia, jotka kilvan kosiskelevat haukottelevaa neitoa. Tonttu heidät on kutsunut ja he tulivat toki mielellään. Lasinsirpaleet kimmeltelevät aamuauringossa ja tyttö varoo astumasta niiden päälle. Hetken mielijohteesta hän nostaa yhden lattialla lojuneen pullon ja kiertää sen korkin tiukasti kiinni. Tyttö nostaa pullon ikkunalaudalle ja katsoo sen läpi siivilöityvää kirkkautta. Hän sulkee mökin ulko-oven varovaisesti ja astuu paljain jaloin aamukasteiselle ruohikolle. Pieni tuulenvire vie mukanaan menneen, ja sen mukana kuiskaavat asukkaat sanattoman kiitoksen.